Suomen Siiliyhdistys

Minulla myös on käsitys, ettei perintötekijöillä ole merkitystä siihen miten emo selviää synnytyksestä ja poikasten hoitamisesta. Mutta perintötekijöillä on luonnollisesti vaikutus poikasten geeniperimään. Siis ei kannata lähteä teettämään poikasia liian läheistä sukua keskenään olevilla siileillä. Itse pitäisin liian läheisinä sellaisia joilla on on yhteisiä isovanhempia. Samoin kannattaa varoa ns. tuntemattomasta alkuperästä olevien siilien yhdistämistä. Jos toisen sukua ei tunneta, niin pariksi sellainen jonka suku tunnetaan edes jonkin verran taaksepäin.

Tuli tässä ihan sattumalta mieleen populaatio-ongelmat kasvatuksessa. <br>Usein reviiritietoisten eläinten kasvatus voi johtaa siihen, että emot syövät poikasiaan, jos vaistoavat, että alueella on paljon esim. siilejä, ja siten aavistavat, että selviytyminen on vaikeaa (ruoan suhteen). <br> <br>Emot eivät mielestäni syö poikasiaan ihan ilkeyttään, vaan koska jokin on hätänä, tai että niitä on liikaa tms. <br>Mitä mieltä olette, ja onko tästä tutkimusta olemassa?

Jos ei oteta huomioon siiliemon perinnöllistä kokoa ja rakennetta, niin eivät synnytysriskit sen kummemmin periydy. Synnyttäminen kun on aina riskihommaa, niin eläimillä kuin ihmisilläkin. Mitä tahansa maan ja taivaan väliltä voi tapahtua. <br> <br>Marianne puhuu mielestäni asiaa, eli olemme tekemissä suht alkuperäisen, kesyttämättömän eläinlajin kanssa ja yritämme tehdä siitä domestikoidun, kesyn kotieläimen. Jotta sellaisessa onnistuisimme, meidän pitäisi aika määrätietoisesti valita jalostukseen niitä helpoimmin ihmiseen leimautuvia ja ihmisasumukseen sopeutuvia eläimiä eli siilejä, jotka on mahdollista "kesyttää" keskimääräistä helpommin ja jotka eivät esimerkiksi popsi poikasiaan yhtä herkästi kuin lajitoverinsa keskimäärin. Siinäpä sitä onkin haastetta! <br> <br>Mikään eläinlaji ei tee mitään "ilkeyttään", vaistot siellä pelittävät. Vuosituhansia sitten kesytetyt eläimet, vaikkapa nyt koira, tappavat nekin yhä vielä satunnaisesti jälkeläisiään. Koiraemo voi hyvinkin määrätietoisesti pyrkiä tekemään selvää sairaasta pennusta ja hyvin hermostunut narttu voi kyllä napsia koko pentueensakin päiviltä. <br> <br>Ihan varmasti poikasten tappaminen on siileillä samaa alkuperää eli syynä ovat joko sairas poikanen tai emon stressaantuneisuus, mikä taas on epäilemättä kiinni sekä ympäristötekijöistä (tilat, muut eläimet, emon tilaisuus hoitaa poikasensa häiriöittä jne.) että emon kyvystä sietää pientä stressiä - mikä taas voi olla hyvinkin perinnöllinen ominaisuus. Itse ajattelisin, että emo, joka toistuvasti tappaa poikasiaan, olisi viisasta sulkea jalostuksesta - yhtä kertaa voi vielä pitää ikävänä sattumana ja pohtia oliko ympäristötekijöissä parantamisen varaa. Muista pikkunisäkkäistäkin kuitenkin tiedetään, että usein samat yksilöt syyllistyvät poikastensa tappamiseen kerran toisensa jälkeen eli kyse on eläimen hermorakenteesta ja alkuperäisistä vieteistä, jolloin eläin ei ole kovinkaan sopiva jatkamaan sukuaan ihmisten lemmikeiksi, vaikka voisi luonnossa porskutella hienosti. Valitettavasti eläinlajeja on jalostuksen keinoin muutettava, jos niistä aiotaan lemmikkejä.

Tein proseminaarityöhöni kulttuuriantropologiassa ihmisen ja eläimen välistä suhdetta; nimenomaan kesytettyjen eläinten osalta, käsittelevän luvun. Siinä tuli sitten selviteltyä kesytysprosesseja yms ihmisten näkökulmasta... mielenkiintosita sinänsä. <br> <br>Mutta siileihin. Siilejä on vielä niin vähän, että on vaikea jättää ulkopuolelle montaakaan yksilöä. Vielä on asiat niin, että ne kasvattavat, jotka kasvatusta haluavat kokeilla ja yleensä sellaisella siilillä, minkä ovat sattuneet sillä hetkellä saamaan. Kovinkaan paljon kukaan ei voi vielä vaikuttaa siihen, minkälaisista sukujuurista siilinsä ottaa. Itse pyrin siihen, että edes toisen (tällä kertaa naaraani) suku on selvillä mahd. pitkälle. Uros on täysin eri puolelta maailmaa, joten sukua ne eivät ole. <br> <br>Joillakin kasvattajilla on käynyt niin, että siiliemo on tehnyt muutaman poikueen normaalisti, ja sitten sen jälkeen yllättäen tappaneet poikasiaan. Sattumaa luultavasti. <br> <br>Toisaalta, jos suomalainen metsäsiili synnyttää kerran vuodessa (horroksenkin takia) niin kuinka monta kertaa afrikkalainen sukulainen luonnossa synnyttää vuodessa? Kaksi vai enemmän? Lemmikkejäkään ei mielestäni kannata rasittaa liiallisilla synnytyksillä/vuosi. <br> <br>Tämän lisäksi olisi pystyttävä seuraamaan jälkikasvujen kehitystä ja terveyttä ja katsomaan siten, oliko yhdistelmä hyvä vaiko ei. Paljon asiaa, mutta mahdollisuudet tällä kannalla ja kapasiteetilla huonot. Kukaan tuskin alkaa raahaamaan mistään mitään pakastespermaa siiliään varten <img src="http://www.suomensiiliyhdistys.fi/forum/img/smile/grin.gif" border="0" align="" alt=""> Suomen siilit ovat lopulta niin pienestä kannasta lähtösin, että pitää olla tarkka, ettei lähisukulaisia vahingossa risteytä... <br> <br>Siili on niin alkukantainen ja niin vähäsen aikaa sitten "kesytetty", että tällaisista poikasten tappamisista ei vähäään aikaan, tuskin ikinä päästä. Se pitää vain kestää yhtenä riskinä.

Onkohan sitten niin, että egyptiläisillä olisi parempi olla teettämättä poikasia? Kaikkien tarkka alkuperä tuntuu olevan epäselvä ja saattavat siis olla sukua toisilleen. Vaikuttaisi siltä, että kaikki on tuotu Tanskasta tai Ruotsin kautta Tanskasta! (Vai onko muita?)Mitä mieltä tästä ollaan? Mistä ihmeestä voi tietää minkä siilin (EP:n)kanssa voi teettää poikueen jos syksyllä sellaista suunnittelisi?

Minulta on kyselty pariin otteeseen, että lisääntyykö afrikkalainen- ja egyptiläinensiili keskenään. Vastasin siihen, että ei tietenkään, mutta jäin sitten miettimään onko se sittenkin mahdollista? Tietääkö joku kuinka kaukaista sukua nämä ovat?

Arttu ei ainakaan ole ollut kiinnostunut yhdestäkään afrikkalaisneitosesta, eivätkä myöskään afrikkalaisneitoset ole ollut kiinnostuneita Artusta. Tämän perusteella veikkaisin, että ne eivät lisäänny keskenään. Pirjolla on Gio vapaana myös tyttöjen kanssa ja nekään eivät toisistaan perusta, ip:t ja ep:t lienevät melko läheistä sukua keskenään. <br> <br>-Niina-

Luulen että se saattaa olla mahdollista muttei kovin todennäköistä. Telkkaristakin näin kerran leijonan ja tiikerin jälkeläisen! Kaikkea sitä onkin. Tosin lajit eivät lisäänny ristiin luonnossa mutta tarha/lemmi olosuhteissa niin voi kait käydä

Tuosta Tanska-jutusta sen verran että taitaa tosiaan suurin osa pitkäkorvista tulla sieltä. Ja sitten on nämä loput kuten Roni josta ei ole mitään tarkkaa tietoa. <br>Varmaan vaikeata tulee olemaan löytää sellainen pitkis jollai ei jotain sukujuuria Tanskaan päin olisi. Entä Puutorin kasvatit, ovatko näidenkin vanhemmat tuotu Tanskasta?

Meitin Tahvohan on myös Puutorilta alunperin. Vihdoin ja viimein saatiin vanhemmista edes nimet selville (isä Puutorin Kingi ja äiti Puutorin Emmi, että sillä lailla <img src="http://www.suomensiiliyhdistys.fi/forum/img/smile/wink.gif" border="0" align="" alt=""> ). Tanskasta ovat ainakin Tahvon vanhemmat peräisin, eikä niiden historiasta sitten kukaan oikein enempää osaa sanoakkaan, kun ne ymmärtääkseni tulevat jonkinmoisen eläintukun kautta Suomeen.

Meille sanottiin, että Artturin vanhemmat on tullu Suomeen Ruotsista, en tiiä sitten onko ne kuitenkin alunperin tanskalaista syntyperää. Vois käydä kysymässä, kunhan joutaa. <br> <br>-Niina-

Näiden eri lajien risteytymistä sen verran, että afrikkalainen ja egyptiläinen siili kuuluvat eri sukuun (ainoastaan samaan heimoon), joten risteytyminen on erittäin epätodennäköistä. Sen sijaan epyptiläiset ja intialaiset kuuluvan samaan sukuun (Hemiechinus), kuten leijona ja tiikerikin (Panthera leo ja Panthera tigris) joten iipeen ja eepee risteytyminen saattaisi poikkeustapauksessa olla mahdollista.

Kaivelenpa tämänkin vanhan topicin esille ja lisään joutessani omat siilinkasvatuskokemukseni... kuuluu osastolle "kasvatuksen ilot ja riemut".

Iiriksen eka poikue: kaksi yllätyspoikasta (eläinkaupparaskaus), Iiris alipainoinen (210g meille tullessa, pidetty huonolla ruualla eläinkaupassa) ja pudotti piikkinsä kun vauvat olivat pieniä, syynä sieni-infektio. Myös poikaset hoidettiin, ja tämän takia poikaset asuivat meillä pari viikkoa normaalia pidempään. Tilanpuutetta alkoi olla kiitettävästi, koska poika piti pitää erillään sukukypsyyden vuoksi ja Iiris ei enää sietänyt tyttövauvaansakaan samassa tilassa.

Iiriksen toinen poikue: kaksi poikasta. Poikasten ollessa pieniä Iiris alkoi saada kalkkikouristuksia, ja luulin että se kuolee. Tähän lääkityksenä niskanahan alle piikkinä kalsiumia useiden päivien ajan (pistin itse).

Iiriksen kolmas poikue: kaksi poikasta. Toinen syntyi kuolleena ja löytyi isosta verilammikosta, toinen oli syöty, ehkä myös syntynyt kuolleena.

Iiriksen neljäs poikue: pari syntymäpäivänä syötyä poikasta.

Auroran eka poikue: Viisi poikasta. Yhdellä takajalat halvaantuneet, lisäksi ihossa patteja (tulehdusta?), toisella myös patteja mutta virkeä siili. Tämä kuitenkin löytyi kuolleena ja syötynä - vain selkä ja luuranko jäljellä- tänä päivänä kolmen viikon ja viiden päivän ikäisenä. Kauhulla odotan mitä jatkossa on luvassa.

Ja näiden poikueiden lisäksi on molemmilla siileillä takana yksi epäonnistunut paritus.

Summa summarum: joko mulla on poikkeuksellisen paska tuuri, tai sitten siilinkasvatus ei ole täyspäisten hommaa.

Summa summarun: pupusella ei ole poikkeuksellisen p****mainen tuuri, vaan kasvatus EI ole täysipäisen hommaa.

Tuntuu, että ne kasvattajat joilla ei ole enemmän tai vähemmän ikävyyksiä/takapakkeja/ongelmia/jotain muuta ei niin "ruusunpunaista" ovat vähemmistö ja poikkeus.

Nimimerkillä, useita yrityksiä ja vain yksi elävä poikue, siitäkin yli 2 vuotta.

Mites jalkavaivainen poikanen jakselee? :/